Sivut

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

*Murahdus*

Innostuin aamupäiväisestä avautumisestani sen verran että päätin avautua lisää. Tähän vaikuttaa myös se että vaikka tänään piti siivota ja harjoitella peilin edessä ensi viikon luentoa, niin olen kuitenkin päätynyt lorvailemaan koneella koko päivän, tuijottaen itseäni henkisesti peiliin. Lopputulos: olen saatanan vaikea ihminen. Tässä siitä kaksi esimerkkiä:

1) Olin töissä, kävin viemässä toiselle osastolle lääkettä. Lääkkeet otti vastaan itselleni täysin tuntematon herra X, joka vitsikkäästi heitti että "nää lääkkeet multa just puuttuikin, ehhehheh". Mainittakoon että kyseessä oli psyykenlääke, ja kyseessä oli sairaalahuumoria. Kohteliaisuussyistä hymyilin ja naurahdin vastaukseksi. Painelin helvetin äkkiä takaisin omalle osastolleni. Kotiin lähtiessä tämä herra X tuli vastaan firman portaikossa. Toistan; emme olleet koskaan aiemmin tavanneet. Herra X kyseli iloisesti päivän kuulumisia, johon vastasin hämmentyneesti ja vähäsanaisesti. Herra X jatkoi tuttavuuden tekemistä monilla ahdistavilla kysymyksillä, kuten onko minulla pitkä työmatka. Parkkipaikalle päästyämme (tyyppi siis käveli sen 100 metriä tiiviisti vierelläni koska autotkin olivat sattumalta samassa paikassa parkissa, kas kun ei vierekkäin) toivotteli vielä turvallista kotimatkaa.
Tein päätelmän että tyyppi on psykoosissa tai ainakin pahemman luokan stalkkeri.

2) Olin tuttavani kanssa baarissa. Pöytään tunki tuttavani kavereita, joista yksi ystävällisesti esitteli itsensä ja alkoi vääntämään juttua tatuoinneista jne. Kauniiksikin kehui. Epämääräistä small talkia jatkui ehkä tunnin verran, kunnes tuli kotiinlähdön aika. Tämä aiemmin tuntematon neiti X otti ja halasi, perkele. Tein päätelmän että hän oli läheisriippuvainen.

Molemmat esimerkkitapaukset ovat viime vuodelta.
Näistä molemmista tapauksista olen tietenkin käynyt terapeuttista keskustelua rakkaan ystäväni kanssa, joka on lähes yhtä vaikea persoona kuin mitä itse olen. Olemme tulleet monta kertaa siihen tulokseen, että oikea tapa tutustua ihmisiin -ja käyttäkäämme nyt esimerkkinä vaikka työpaikkaani- on ensin vuoden verran tervehtiä vain murahtamalla. Vuoden jälkeen voi murahduksen lisäksi käyttää jo pientä hymyä, ja hiljalleen voimme edetä tilanteeseen jossa esim sattumalta samaan aikaan ollaan pihalla tupakalla, ja siinä sitten voidaan varovasti kysellä kuulumisia. Tutustumista voi toki nopeuttaa erilaisilla signaaleilla tai jos jossain ennalta-arvaamattomassa tilanteessa käy ilmi että jotain yhteistä löytyy. Yhteiseksi lasketaan esim. se, jos huomaan että joku toinenkin roudaa yövuoroihin pepsi maxia niska vääränä, tai hälytilanteissa (jossa riennetään kiireen vilkkaa avuksi paikkaan X) huutaa juostessaan "vittu jos tää on väärä häly niin ikinä en enää juokse". Sydäntä lämmittää kun tietää että läsnä on muitakin vittumaisia ja sarkastisia ihmisiä, joista kuitenkin lopulta paljastuu hellyyttäviä puolia :)

Kirjoituksen tarkoitus? Kaksi hieman karrikoitua ja sarkastisella huumorillani varustettua esimerkkiä siitä, miten huonosti saatan huonoina hetkinä ottaa vastaan uusia tuttavuuksia. Olen kuullut melkoisen paljon siitä miten vaikeasti lähestyttävä olen, mutta lähes jokainen joka on uskaltanut lähestyä, on jossain vaiheessa sanonut että ensivaikutelma (että olen nuiva jne) on kumoutunut tutustumisen myötä. Painotan kuitenkin, että on lukematon määrä niitä tilanteita, kun jonkun kanssa natsaa jo ensimmäisellä kohtaamisella. Ja oppia ikä kaikki; en ole enää läheskään niin vaikea kuin vielä muutama vuosi sitten! Nykyään hymyilen jopa ensikohtaamisilla, ja saatan häröillä tuntemattomienkin kanssa. Siihen pisteeseen on silti vielä matkaa, että ottaisin itse sen ensiaskeleen ja pyytäisin esim. tuoretta tuttavaa (olkoot se tuttu sitten töistä, baarista, kavereiden kautta tai mistä vaan) kahville kanssani.

Ehkä kuitenkin aina löytyy niitä ketkä näkevät kuoreni alle ja jaksavat uskoa että halutessaan tutustua, se huono  -ja kova- ensivaikutelma karisee hiljalleen kun osaan olla paremmin oma itseni :)

PS. Näistä kahdesta kuvattomasta sunnuntai-avautumisesta huolimatta en ole hyljännyt kameraani, ja -JESH- kaapissa odottaa ainakin yhdet uudet kengät sitä hetkeä että kuvausinspiraatio iskee ja pällistelen hölmönä automaattilaukaisimen edessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sana on vapaa, kerro minulle ajatus tai kaksi :)